Spidula

asiaa tarantuloista ja niiden hoidosta

Tarantula lemmikkinä

Jokaisella tarantulan omistajalla on ollut omat syynsä hankkia ensimmäinen hämis. Yhtä oikeaa syytä hankkimiselle ei ole, mutta jos tavoitteena on saada vain eksoottinen lemmikki kerskailukäyttöön (tai kertakäyttöön) ja itselle iso ego sekä kavereiden selkäkarvat pystyyn kiikuttamalla lukki heidän nenänsä eteen, on asiaa todella syytä pohdiskella uudemman kerran.

Monille tarantulat ovat harrastus, joka tuo palan villiä luontoa suoraan kotiin. Tarantula on primitiivinen eläin ja ihmisen vaikutusmahdollisuudet sen käyttäytymiseen ovat hyvin rajalliset verrattuna vaikkapa marsuun lemmikkinä. Ihmisen virka on huolehtia vedestä, ruuasta ja puhtaudesta, mutta muuten spidu itse päättää syökö se vai eikö syö ja milloin on moltin aika. Hämähäkiltä ei voi odottaa kiintymystä eikä kiitollisuutta, vaikka itse kuinka sitä hoivaisi ja rakastaisi. Toisaalta riippumattomuus omistajan jatkuvasta läsnäolosta tekee tarantulasta helpon lemmikin. Sille on aivan sama kuka vettä antaa, kunhan sitä vain on saatavilla. Hämähäkki ei tylsisty kuoliaaksi, jos itse tekee pitkää työpäivää, tai paastoa surusta lomamatkojen aikana.

Tarantulat kuuluvat valitettavasti siihen ryhmään eläimiä, jotka aiheuttavat suurimmassa osassa ihmisiä voimakkaan pelko- tai inhoreaktion. Osaltaan tämä voi johtua tietämättömyydestä, väärästä ja vääristetystä tiedosta, opitusta käyttäytymisestä ja muista seikoista. Araknofobia on varsin yleinen vitsaus ja voi olla, että pelkääjä ei osaa edes sanoa, miksi pelkää. Yleisimpiin ennakkoluuloihin kuuluu, että tarantulat ovat kaikki myrkyllisiä ja ainakin sen vuoksi hyvin vaarallisia.

Mielestäni ennakkoluulojen paljous vaatii tarantulan omistajaltakin ymmärtämystä. Ihmisten pelko ei lähde tuomalla oma lemmikki nenän eteen: ”kato ei tää tee mitään, kato ko tää on söpö”. Todennäköisesti pelko vain lisääntyisi. Ennakkoluuloja voi yrittää rikkoa kertomalla totuudenmukaista tietoa näistä kauniista eläimistä, jolloin ihmisille jää itselleen mahdollisuus tehdä kenties uusia johtopäätöksiä.

Tarantulaharrastus, samoin kuin käärme- ja liskoharrastus, on siitä epävakaata, että vaikka positiivisia mielikuvia saataisiin kuinka synnytettyä, voi yksi epäonnistunut tapaus pilata paljon. Aina välillä mediaan tulee näitä ikäviä tapauksia, jotka nostattavat varsinkin internetin keskustelupalstoilla kiivasta keskustelua siitä, että terraarioharrastus pitäisi kokonaan kieltää ja nämä kaikki ”vaaralliset” eläimet pitäisi laittaa pannaan. Suurin osa harrastajista kuitenkin elää hiljaiseloa yhdessä pienoisviidakkonsa kanssa. Moni ihminen elää kerrostalossa tyytyväisenä tietämättä naapurin seinän takana olevista miehen kämmenen kokoisista karvaisista kummajaisista.

En kuitenkaan puhu täydellisestä vaikenemisesta. Puhun itse mielelläni omista lemmikeistä ja niiden tekemisistä yrittäen korostaa niiden positiivisia puolia. Kannattaa kuitenkin varautua paksulla selkänahalla sillä joskus tulee loukatuksi tahattomati. Kaikki eivät ymmärrä sitä, että vaikka hämähäkki onkin kauhea ja ruma otus, on sillä tunne arvoa minulle. Eihän se ole mukavaa kuultavaa, kun joku irvileuka toteaa, että kaikki tollaiset elukat pitäisi tappaa ja hävittää, kengällä kun vähän potkaisisi...Minun rakas, ihana karvajalkainen kaverini! Noh, tuollaiset sanomiset voi pistää toisesta korvasta ulos ja miettiä vaan, että eipä ole kaikille suotu samaa määrää tunneälyä.

Ja kyllä, tarantulaan voi kiintyä oikeasti. Se saattaa elää vaatimatonta elämäänsä yli kymmenenkin vuotta ja olla osa joka päiväistä elämää. Sen kasvua on voinut seurata jo aivan pienestä slingistä ja kun sitten tulee se päivä, kun tiet erkanevat lopullisesti, on suru puserossa. Ei ehkä kaikilla, mutta puhunkin nyt vain omasta puolestani.