Spidula
asiaa tarantuloista ja niiden hoidosta
Tarantulan vartalo
Tarantulien huomattavin piirre ja poikkeavuus on siinä, että niiden ruumis on kaksiosainen. Päätä niillä ei ole ollenkaan vaan se on sulautunut yhteen eturuumiin kanssa. Tarantulan eturuumiista käytetään nimitystä prosoma ja takaruumiista opisthosoma. Jossain lähteissä vastaavat nimitykset ovat cephalothorax ja abdomen. Sinällään ei tavalliselle harrastajalle liene kovin suurta merkitystä kumpaa nimitystä käyttää, vaikka ilmeisesti asiasta on käyty kädenvääntöä biologien kesken. Etu- ja takaruumiin välissä on pedikeeli, joka on kapea liitos ja ydistää ruumiin osat toisiinsä. Pedikeeli itsessään on takaruumiin osa.
Tarantulien selkäpuolta suojaa selkälevy (eng. carapace), jonka huomattavin piirre on pieni painauma, keskusapodeemi, johon suurin osa tarantulan lihaksista kiinnittyy. Selkälevy on myös tarpeeksi vahva kestääkseen supistuvien lihasten voiman rikkoontumatta tarantulan liikkuessa. Monesti selkälevyssä on tarantulan hienoimmat kuviot, jotka voivat olla kirkkaita värejä tai kuvioita. Yksi hienoimmista selkälevyistä on jollakin Xenesti immanis –lajin yksilöillä. Joillain lajeilla selkäkilvessä on häivähdys kullan ja kuparin sävyjä.
Keskusapodeemi on itsessään suorakaiteen muotoinen monttu tai jollain lajeilla, kuten Ceratogyriksilla ja Sphaerobotherioilla se on ulospäin suuntautunut, pientä sarvea muistuttava kohouma. Ylläettäen keskusapodeemillekin on useita eri nimityksiä sen muodosta riippuen, mutta niihin ei ole tarvetta syventyä sen enempää. Kuten aikaisemmin jo on mainittu, suurin osa tarantulan lihaksista kiinnittyy keskusapodeemiin.
Etuvartalon toista puolta suojaa vatsakilpi. Vatsakilvessä saattaa olla pienet ovaalinmuotoiset, paljaat kohdat, sigillit, joiden merkitystä spidun elämään ei tunneta. Selkä- ja vatsakilpi ovat yhdistyneet toisiinsa jalkojen tyvinivelten (eng. coxa) avulla. Jalat ja kilvet ovat puolestaan kiinni toisissaan joustavien liitosten avulla, jotka mahdollistavat jalkojen liikkeen.
Tarantulan takaruumis on ohuen ja nahkamaisen tukirangan peitossa, joka kuitenkin periaatteessa on samaa ainesta kuin tarantulan eturuumiskin. Monilla lajeilla takaruumis on paksun karvan peitossa (jotka itseasiassa eivät ole varsinaisia karvoja). Takaruumiin alapuolella on epigyyni, joka on tarantulanaaraalla sukupuoliaukon etupuolella oleva kitinisoitunut alue. Myöskin tarantulan uloimmat keuhkot erottuvat selvästi. Takaruumiin huippuna on kehryynystyt, jotka muistuttavat lähinnä sormia ja ovat ainakin omasta mielestäni yksi tarantulan hauskimmista piirteistä.
Edestäpäin katsoessa aivan ensimmäisenä ovat kelikeerit eli leukaloukut. On arvailtu, että kenties spidujen muinaishirtoriassa kelikeerit ovat muistuttaneet enemmän saksia (vrt. skorpionit), mutta sulautuneet vähitellen paksuiksi ja raskaiksi ulokkeiksi. Skorppioneilla nämä osat ovat edelleenkin saksina. Tarantulalla on leukaloukkujen päässä, saksien sijaan, varsin kunnioitusta herättävän kokoiset hampaat, jotka se upottaa saaliinseensa. Hampaiden sisällä kulkevat putket myrkkyrauhasista hampaan kärkeen. Hampaat ovat pelottavat aseet ja tarvittaessa hyvät työkalut. Naaras siirtelee munapussiaan hampaillaan ja joskus tarantulat voivat käyttää purukalustoon apuna paetessaan esimerkiksi saalistajien kynsistä. Kerran yllätin A. geniculatamme roikkumasta oman terransa katossa ylösalaisin ja käytävän hampaitaan apukeinona roilaamiseen ottamalla niillä kiinni ilmastointiverkosta (temppu sinällään aiheutti harmaita hiuksia). Kelikeerien ja hampaiden liike on jollain hämähäkkilajeilla sivusuuntaista, mutta tarantulilla se on ylös-alas -suuntaista.
Tarantulalla on neljä paria jalkoja ja niiden lisäksi kelikeerien vieressä olevat pedipalpit. Äkkiä katsoessa pedipalppeja voisi luulla viidenneksi jalkaapariksi, mutta ne ovat paljon muita jalkoja lyhyemmät. Tarantulilla ei ole tuntosarvia, mutta tämäkös niitä haittaa, kun pedipalpit hoitavat pitkälle samaa tehtävää. Spidut tunnustelevat mm. maaperää niiden avulla. Pedipalppien juuressa voi olla uurteita, jotka helpottavat safkan möyhentämistä ja siivilöivät suurimmat kokkareet pois.
Koirailla pedipalpit ovat toissijainen lisääntymisen väline ja ne säilövät sperman spermaverkosta pedipalppien kärjessä olevaan säiliöön. Hyvällä onnella koiras pääsee lahjoittamaan tämän kalliin aarteen naaraalle ja pedipalppien avulla se siirtää sperman varastostaan naaraan sukupuoliaukkoon.
Tarantulan jalkojen osat ovat coxa (tyvinivel), trochanter (reisirengas), femur (reisi), patella (polvi), tibia (sääri) ja tarsi (ei suomennosta), pretarsi ja kynsi. Kynsiä on jaloissa kaksi kappaletta, paitsi pedipelppeissa, joissa on vain yksi. Jalkojen osia näyttää tarantulalla olevan kävelyjaloissa kahdeksan, mutta se johtuu siitä, että tarsi on jakaantunut kahteen osaan (basitarsus ja telotarsus). Niiden välillä ei kuitenkaan ole oikeaa niveltä eikä lihaksia, jolloin ne eivät ole itsenäisesti liikkuvia eivätkä siis ole erillisia jalan osia.
Tarantulan kintut tarjoavat muutekin melkoisen ongelmakimpun nimityksineen. Yksinkertaisesti tämä johtuu siitä, että tarantulia yritetään sulloa samaan termistöön muiden selkärangattomien kanssa, joiden jalkojen nivelten määrä vaihtelee, joskus jopa niin, että samalla ötökällä on erimäärä niveliä eri jaloissaan. Sotahan siitä tulee, kun yritetään sitten päättää, että mikä jalan osa kuvaisi parhaiten tarantulan vastaavia. Yksinkertaisimmillaan koko ongelmasta pääsee toteamalla, että onhan sillä jalat ja ne toimivat hyvin tarkoitukseensa nähden.
Monilla lajeilla jaloissa on paljon kuvioita, joiden väri voi olla hyvinkin suuressa kontrastissa muun värityksen kanssa, esimerkiksi punaiset tai valkoiset merkit mustaa pohjaväriä vasten. Tarantulia ei ole tutkittu tarpeeksi, jotta oltaisiin saatu selville, mikä merkitys näillä kuvioilla on. Ovatko ne varoitus saalistajille vai kenties tuntomerkki toiselle samanlajin edustajalle? Suojaako väritys tarantulaa? Vai ovatko merkit merkityksettömiä. Evoluution kannalta ajateltuna ei eläimillä yleensä ole ominaisuuksia, jotka olisivat niiden kannalta hyödyttömiä. Eläinmaailman hienoimmatkin kuviot ja koristeet eivät ole turhamaisuutta vaan edesauttavat jompaa kumpaa tai molempia elämän päätärkoituksista: pysyä hengissä ja lisääntyä. Tältä kannalta katsottuna tarantulankin kuviolla on varmasti oma merkityksensä.
Manitsin jo aikaisemmin tarantulan kehruunystyt. Niiden evoluutiosta ei ole kuin arvauksia, mutta tämä ei suinkaan vähennä niiden mielenkiintoisuutta. Tarantulien kehruunystyjä ei voi aivan verrata muiden hämähäkkien vastaaviin, jotka voivat kutoa monta erityyppistä seittilaatua. Tarantulan seitti on usein myös epämääräisen muotoista tuhnua, jossa säikeet ovat sinne, tänne ja tuonne verrattuna joidenkin kutojamestareiden säännönmukaisiin taidonnäytteisiin. Monilla hämähäkeillä on neljä paria kehryynystyjä, tarantulalla niitä on vain kaksi. Ensimmäiset ovat hyvin lyhyet ja melko huomaamattomat. Takapuolen kaksi tököä ovat taaimmaiset kehryynystyt. Omasta mielestäni ne ovat yksi tarantulien hellyttävimmistä piireistä ja monesti varsin ilmeikkäät sojottaessaan väillä eri ilmansuuntiin.