Spidula
asiaa tarantuloista ja niiden hoidosta
Hermojärjestelmä
Tarantulan hermosto rakentuu isosta joukosta hermosäikeitä, jotka lähtevät aivoista. Tarantulan aivot ovat melko suuret eläimen kokoon nähden – yhtä isot melkein kuin tarantulan selkäkilpikin. Ihmisen kannata katsottuna aivot sijaitsevat hassusti tarantulan keskivartalon alaosassa eli siis ”rintakehässä”. Muodoltaan aivot muistuttavat pulleaa tähteä, jonka keskellä on reikä. Sen lisäksi aivot jakaantuvat myös kahteen eri osaan. Ylempi osa on nimeltään supraesophageal ganglio (ganglio on hermosolmu) ja alempi on subesophageal ganglio. Jotta näihin nimihirviöihin saisi jotain tolkkua, olen omavaltaisesti lyhentänyt ensimmäisen vain ”supraganglioksi” ja jälkimmäisen ”subeganglioksi”.
Supraganglio ottaa vastaan näköhermoista ja tuntohermoista tulevia viestejä. Se palvelee eräänlaisena keskusyksikkönä kongnitiivisine toimintoineen. Subeganglio on se tähdenmuotoinen osa ja se säätelee liikkeitä, refleksejä ja muita automaattisia toimintoja. Subeganglion tähden sakaroista lähtee paksut hermot tarantulan muihin elimiin, raajoihin ja yksi hermo menee pedikeelin läpi takaruumiiseen. Tarantulien aivot siis keskeinen, autonominen yksikkö verrattuna monien muiden selkärangattomian melko yksinkertaiseen hermojärjestelmään ja ganglioon.
Aivoissa on myös monia hormonitoimintaa sääteleviä rauhasia ja vastaavat jossain määrin toiminnaltaan ihmisen hypotalamusta.
Tarantulan eturuumiin etuosassa on pieni kohouma, joka on ilmeisemmin muisto joskus olemassa olleesta päästä. Nyt tähän kohoumaan on kiinnittynyt tarantulan kahdeksan rankenteeltaan yksinkertaista silmää, jotka ovat yhteydessä aivoihin näköhermojen avulla. Vaikka voisi luulla monen silmän takaavan hyvän näkökyvyn, ei tarantulan kohdalla näin kuitenkaan ole. Ensinnäkin kaivautuvat lajit elävät melkein koko elämänsä pimeässä, joten niiden kannalta näkökyky on melko tarpeeton ominaisuus. Toiseksi monilla spiduilla silmät jäävät karvaisten jalkojen taakse eläimen ollessa ”supussa”. Siksi tarantula hyötyy paljon enemmän tuntoelimistään. Puulajeilla näkökyky saattaa olla vähän parempi, mutta tutkimuksen puutteessa asiasta ei ole varmuutta. Monet kysymykset esimerkiksi värinäöstä, korkeuden hahmottamisesta ja saaliin havaitsemisesta ovat vielä vaille vastauksia.
Tarantulan aistinkarvat ovat niiden tärkein tuntoelin. Suurin osa karvoista toimiikin näinä tuntoeliminä, joten käytännössä koko tarantulan keho on verhottu tuntoaistimilla.
Monet suuret karvat, kuten trichobotheriat, ovat erittäin herkkiä. Ne ovat kiinnittyneet kuppimaisiin juuriin, joiden keskellä on reikä, jonka sisään karva menee. Reiässä on useita hermopäätteitä, jotka reagoivat karvan pienempiinkin liikkeisiin. Ne voivat olla niin herkkiä, että tarantula aistii lentävän kärpäsen aiheuttaman ilmanvärinän metrin päästä. Toisen tyyppiset karvat viestittävät tarantulalle muun muassa kuinka paljon painetta kohdistuu sen johonkin tiettyyn ruumiin osaan, esimerkiksi jalkoihin (kuinka paljon painoa tarantula kannattelee jalkojensa varassa).
Tarantulilla on erityisen hyvä kemiallisten aineiden erottamiskyky ja vastaa osittain nisäkkäiden haju ja makuaistimia, joita tarantulalla ei ole. Ainakin kaksi erillaista karvatyyppiä on tunnistettu kemoreseptoreiksi. Näissä hermosolut kulkevat reseptorin läpi ja karvan kärjessä joutuvat kosketuksiin ilman kanssa. Kemoreseptoreita löytyy ympäri tarantulan kehoa, mutta eniten niitä on pedipalpeissa ja etujaloissa.
Kaikkien näiden lisäksi, huonosti tutkittuina eläiminä, tarantulalla on lukuisia mikroskooppisia karvoja, joiden toimintaa ja merkitystä ei vielä tunneta. Täytyykin siis vain toivoa, että ennen pitkää joku innokas biologi selvittää tarantulien mysteeriä hieman lisää, jolloin ehkä itse ymmärrämme paremmin tarantulien elämää ja käyttäytymistä.