Spidula
asiaa tarantuloista ja niiden hoidosta
Molttausongelmat
Muistan elävästi sen päivän, kun Venomi molttasi ensimmäisen kerran. Hemmo ei ehtinyt olla vielä montaa viikkoa meillä. Löysin elikon makaamasta terrasta selällään ja ensimmäinen ajatus oli: ”NYT SE KUOLI!”.
Molttaus on hämähäkin elämän kriittisempiä vaiheita. Sillä on kaksi mahdollisuutta: joko se suoriutuu siitä kunnialla tai se kuolee. Luonnossa monet maalajin tarantulat molttaavat luolissaan, jolloin ne ovat suojassa ympäröivältä maailmalta ja niitä avittaa tasainen kosteus. Vaarallisuudesta huolimatta molttaaminen on yksi mielenkiintoisemmista ja jännittävimmistä asioista, joita tarantula omistajansa ihmeteltäväksi tarjoaa. Oma pää täytyy pitää kylmänä, sillä tapahtui terraariossa mitä tahansa, ei sinne parane mennä omia sormiaan työntämään, sillä se vain pahentaa tilannetta. Aikuisella tarantulalla molttaus saattaa kestää jopa vuorokaudenkin ja lopputulos on hyvä.
Tarantulan ikä, huono yleiskunto tai sairaus voivat aiheuttaa ongelmia molttipuuhissa. Valitettavasti nämä syyt ovat usein sellaisia, että niihin ei itse pysty juurikaan vaikuttamaan. Tarantulilla on nivelissään kovettuneet rinkulat, jotka ovat kovat ja joustamattomat sekä uudessa että vanhassa nahassa. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, jos tarantula ei saa vedettyä jalkojaan vanhan nahan renkaiden läpi ja se jää jumiin.
Tarantula voi jäädä jumiin vanhaan nahkaansa myös silloin, jos sen jalka on vioittunut ja siihen on tullut arpikudosta. Vanha kuori ei välttämättä irtoa uudesta arven kohdalta ja hämis jää loukkuun. Tarantulalla on mahdollisuutena silloin amputoida oma jalkansa ja suorittaa moltti loppuun onnistuneesti.
Schultz ja Schultz kirjottivat The tarantula keeper’s guidessa miten he auttoivat kirurgisesti tarantulaa epäonnistuneessa moltissa. Eläin vammautui jonkin verran ja kuoli vuoden päästä tapauksesta
Tarantulaa voi moltissa auttaa oikeastaan vain pitämällä huolen siitä, että terraariossa pysyy kosteus kohdillaan, sillä liian kuiva ilma kuivattaa tarantulan kuoren ja voi vaikeuttaa molttia. Muunlaisiin toimiin ei kannata ryhtyä, jos ei ole aivan varma siitä, mitä on tekemässä.
Acanthoscurria brocklehurstin moltti epäonnistui. Yksilö sairasti dyskinetic syndromea (tarantulien hermostollinen sairaus) ja jäi sen vuoksi vanhaan nahkaansa kiinni. Yritin pelastaa pikkuisen auttamalla sitä vanhan nahan irrottamisessa, mutta huonoin tuloksin. Vaikka sainkin loput vanhasta nahasta irti, oli lapsukainen ollut liian kauan vanhassa nahassaan ja sen raajoihin oli tullut pahoja epämuodostumia. Lisäksi hampaat olivat vääntyneet eteenpäin. Eettisin vaihtoehto oli lopettaa eläimen kärsimykset. Kuvat ovat otettu lopettamisen jälkeen.
"WET MOLT"
Niin kutsuttu ’wet molt’ on melko harvinainen molttausongelma tarantuloilla. Osittain harvinaisuus voi johtua siitä, että kaikkia tapauksia ei tuoda (esimerkiksi foorumeilla) esille, koska ongelmaa ei aina tunnisteta selvistä merkeistä huolimatta. Nimensä mukaisesti tarantula on moltin jälkeen uitetun näköinen. Usein varsinkin peräpään ja takajalkojen karvat ovat märkiä. Jossain tapauksissa tarantula näyttää sille, ettei uuden kuoren kehitys ole päässyt loppuun asti ja eläin on moltannut liian aikaisin. Pahimmissa tapauksissa tarantulan uusi ulkokuori on vaikeasti epämuodostunut, mikä näkyy varsinkin tarantulan jaloissa. Valitettavan usein, vaikkakaan ei ihan aina, wet molt johtaa eläimen kuolemaan. Suurin osa raportoiduista tapauksista ovat sattuneet arboreaalien lajien edustajille.
Wet moltin syitä tai aiheuttajia ei tunneta, mutta arvauksia riittää sitäkin enemmän. Märän ulkomuodon uskotaan aiheutuvan siitä, että syystä taikka toisesta tarantula vuotaa hemolymfaa ja/tai muita kehon nesteitä tavallista enemmän uuden ja vanhan kuoren väliin. Ongelmana on heti se, että tutkimuksen puutteessa ei tarkasti edes tiedetä, onko neste hemolymfaa vai jotain muuta. Normaalissakin moltissa tarantula erittää pienen määrän nestettä kuorikerrosten väliin helpottamaan molttia, mutta mahdollisesti wet moltissa näitä nesteitä erittyy enemmän ja lopullisen kuoleman aiheuttaisi nestehukka. Ne yksilöt, jotka ovat selvinneet wet moltista, ovat olleet tavallista janoisempia moltin jälkeen. Yksi hypoteesi ylimääräiseen neste-eritykseen on, että uuden kuorikerroksen karvat ärsyttäisivät saaden hemolymfan vuotamaan.
Wet moltin aiheuttajien listalla on vielä suurempi joukko vaihtoehtoja. Ensimmäisenä vaihtoehtojen listalla on vääränlainen ravinto. Tarantula tarvitsee kitiiniä (proteiini) ravinnosta. Siksi epäilläänkin, että liian kalsiumpitoinen ruokavalio voisi aiheuttaa ongelmia. Kalsiumia tarantula saattaa saada liikaa, jos sitä ruokitaan liian paljon hiiren pinkeillä tai ruokaeläimillä, joiden ruokavalio on sisältänyt paljon kalsiumia. Ruokavalioon liittyy sekin teoria, että tarantula ei ole saanut uuden ulkokuoren rakentamiseen tarvittavia ravintoaineita riittävästi ravinnosta, joten sen uusi kuori ei ole voinut kehittyä tarpeeksi uutta molttia varten. Teorian ongelma on siinä, miksi tarantula aloittaisi molttausprosessin ollenkaan, jos se ei ole siihen valmis.
Yksi ehdotus on, että tarantula ei molttaakaan etuajassa vaan liian myöhään, jolloin uusi kuori on alkanut jo kovettumaan. Teoriaa tukee oletus, että olosuhteiden pakosta arboreaaleiden lajien pitäisi pystyä suoriutumaan moltista terrestiaalisia lajeja nopeammin, sillä niiden elinympäristössä voi luontaisesti olla paljon enemmän molttausta häiritseviä uhkatekijöitä.
Muita ympäristöön liittyviä teorioita ovat, että tarantulan terraario on ollut liian kostea tai liian kylmä. Teorian tueksi tai kumoamiseksi ei ole oikeastaan minkäänlaisia todisteita.
Hormonit ja geenivirheet ovat myös epäiltyjen listalla. Selkärangattomilla erinäiset pestisidit voivat aiheuttaa muutoksia hormonitoiminnassa, joka voisi siis saada aikaan esimerkiksi liian aikaisen moltin. Pestisidien vaikutukset voisivat olla potenttiaalinen syy ongelmaan, etenkin kun suurin osa tapauksista on ilmennyt jenkkilässä, jossa asenteet torjunta-aineisiin ovat toista kuin Suomessa. Kuitenkin myös Pohjoismaissa on ollut wet molt –potilaita.
Geenivirheen olemassaoloa perustellaan sillä, että melkein millä tahansa eläinlajilla voi olla geeneistä aiheutuvia sairaustiloja, jotka eivät näy yksilöiden ollessa nuoria, mutta saattavat puhjeta myöhemmin. Albinismin geeni esimerkiksi heikentää useimpien eläinlajien selviymismahdollisuuksia, mutta eivät johda automaattisesti kuolemaan. Koska ongelma on harvinainen ja tarantulat muutenkin huonosti tutkittuja eläimiä, ei tiedetä kärsivätkö luonnonvaraiset yksilöt wet moltista. Todennököisesti jos ongelma on geeniperäinen, ei virheellistä geeniä kantavia eläimiä ole paljon, koska oletettavasti ne tuottavat elinikänsä aikana vähemmän poikasia kuin terveet yksilöt. Vankeudessa ongelmageeni saattaisi yleistyä, kun eläinten henkiinjäämisprosentti on huomattavasti luonnonvaraisia yksilöitä suurempi samoin kuin mahdollisen sukusiitoksen riski kasvaa.
Tarantulan omistajan osaamistasolla ei näytä olevan mitään tekemistä asian kanssa, joten hoitovirheiden olemassaolon voi melko turvallisin mielin sulkea pois. Ulkomaiset, kokeneet harrastajat ovat joutuneet seuraamaan hoidokkiensa wet moltteja siinä missä muutama muukin vähemmän kokenut harrastaja.