Spidula

asiaa tarantuloista ja niiden hoidosta

Sosiaaliset hämähäkit

(Tämä juttu käsittelee pääasiassa ns. tavallisia hämiksiä, mutta tarantuliinkin päästään jutun loppupuolella.)

Alkuperäisen jutun on kirjoittanut Laura Helmuth.Alkuperäinen stoori on saatavissa: http://www.sciencenews.org/sn_arc99/5_8_99/bob2.htm

Hämähäkkilajeja tunnetaan useita kymmeniä tuhansia lajeja ja suurin osa niistä elää yksin kohdaten lajikumppanin vain paritellakseen ja silloinkin huono-onninen koiras voi joutua naisensa syömäksi. Kuitenkin muutamat hämähäkkilajit tekevät poikkeuksen eläen jopa satojen tuhansien muiden lajikumppaneiden kanssa sulassa sovussa. Näitä lajeja esiintyy Amerikoissa, Aasiassa ja Lähi-Idässä, joissa ne ovat kehittyneet itsenäisesti. Todennäköisin syy yhteistyöhön on, etteivät nämä lajit muuten tulisi toimeen ja selviytyisi. Muita syitä ovat oman seitin rakentamiseen vaadittava energia, yksinelämisen vaarallisuus tai parittelukumppanien harvinaisuus.

Hämähäkkien yhteiselo, jossa ne saalistavat yhdessä, hoitavat toistensa poikasia ja puolustautuvat kimpassa, kuulostaa ensin aika oudolta. Kuitenkin monet muut eläinlajit ovat keksineet yhteistyön edut, hyönteisistä mainittakoon esim. ampiaiset, muurahaiset ja termiitit. Näillä ryhmillä kaikki pesässä elävät jälkeläiset ovat yhden naaraan tuottamia. Hämähäkkiyhdyskunnassa kuitenkin useampi naaras tuottaa poikasia. Itseasiassa yhteisöissä 90 prosenttia eläimistä on yleensä naaraita.

Sosiaalisella toiminnalla on siis etunsa. Ryhmässä kooltaan varsin pienet spidut saavat saalista, joka on niitä itseään kymmenen kertaa isompaa. Yksin elävän saaliskoko on yleensä maksimissaan kaksi kertaa eläimen kokoinen. Kun kymmenet tai sadattuhannet pienet otukset kutovat jättimäisen verkon, ne säästävät energiaa, kuin jos jokainen kutoisi oman pienen verkon.

Aivan pelkkää onnea ja ruusunpunaa ei pienten spidujen elämä kuitenkaan ole. Suuressa, tiheästi asutussa yhteiskunnassa voivat parasiitit ja taudit levitä helposti toisesta toiseen ja iskeä erityisesti munapusseihin. Yhdyskuntia tutkittaessa tutkijat ovat havainneet, että parhaiten menestyävät ja lisääntyvät ne yhteisöt, jotka ovat kooltaan keskikokoisia.

Toinen ongelma on sisäsiittoisuus. Yhdessä yhteisössä kaikki sen asukit ovat toisilleen niin läheistä sukua, että käytännössä niiden geenit voivat olla melkein yhteneväiset. Todennäköistä kuitenkin on, että geenien samanlaisuus on yksi edellytys ryhmätyön onnistumiselle.

Geenit ovat rakennusohjeita, joiden mukaan uusi elollinen olento, tässä tapuksessa vaikka hämähäkki saa, lajityypilleen tunnusomaiset piirteet, jotka ovat yhteisiä muiden samanlaisten kanssa. Kuitenkin geeneissä on myös omat ainutlaatuiset piirteensä, jotka ovat vain kyseisellä yksilöllä. Jos tätä uniikkia geenin osaa ajateltaisiin itsenäisenä, autonomisena yksikkönään, on se varsin itsekäs. Geeni haluaa vain ja ainoastaan tulla kopioiduksi uudestaan ja uudestaan. Eläimen täytyy siis lisääntyä. Jotta se voi lisääntyä, tulee sen säilyä ensin hengissä. Kaikki muut uniikit geeniyhdistelmät, eli muut lajikumppanit, ovat yleensä vain uhka, joka kuluttaa rajallisia ruokavaroja. Yhteistyö luonnossa on yleensä vain tulosta siitä, että yksilölle koituu siitä enemmän hyötyä kuin haittaa olemassaolonsa kamppailussa.

Sosiaalisesti elävillä hämähäkeillä geenit ovat yhtenäiset. Geenin kannalta katsottuna siis on aika sama siirtääkö yksilö A vai B tai kenties Ö sen eteenpäin. Suuressa joukossa on kuitenkin todennäköisempää, että joku niistä selviää hengissä ja ennen kaikkea todennäköisesti paremmin, kuin jos spidut toimisivat yksin.

Sisäsiittoisuudesta ei tunne olevan haittaa kuin siinä tapauksessa, jos yhteisöön pesiytyy jokin sairaus. Pahimmillaan se voi hävittää koko yhteisön. Ryhmässä, jossa on paljon geenivaihtelua, voi hyvinkin olla muutama yksilö, joilla on vastustuskyky ja näin muutamat voivat jäädä henkiin. Huomattavaa on kuitenkin se, että eri yhteisöjen välillä on enemmän eroa geeneissä.

Suurin osa sosiaalisista hämähäkeistä asuu Etelä-Amerikan sademetsissä. Parhaiten on tutkittu Anolosimus eximius, joka kutoo suuren riippumattoa muistuttavan verkon. Nämä hämähäkit ovat hyvin pieniä, vain noin puolen sentin mittaisia. Yhteissössä niitä on usein kymmeniä tai satoja tuhansia yksilöitä useasta eri sukupolvesta. Yhdessä ne ylläpitävät suurta verkkoaan, joka voi kestää monia vuosia. Aikuiset yksilöt huolehtivat pienemmistään välittämättä siitä ovatko poikaset niiden omia vai eivät. Kun yhdyskunta viimein kasvaa liian isoksi, verkko alkaa hajota omaan painoonsa. Suuresta yhdyskunnasta erkanee kaksi tai kolme uutta ryhmää, jotka perustavat omat yhdyskuntansa. Joskus nuoret naaraat lähtevät yhteisöstä pois ja perustavat oman yhdyskuntansa.

Australian eukaliptusmetsissä asuu Dieae ergandros lajin hämähäkkejä. Yksinäinen naaras tekee ensin pallomaisen pesän viiden tai kuuden eukaliptuksen lehden avulla. Pallon sisään se piilottaa munapussinsa, jota se suojelee saalistajilta ja muilta vahingoilta. Poikasten kuoriuduttua ne alkavat ryhmänä laajentaa pesää seitittämällä siihen uusia ja uusia eukaliptuksen lehtiä, kunnes pesä voi olla jalkapallon kokoinen. Perhe saalistaa ja suojelee pesäänsä yhdessä. Poikkeuksellista on kuitenkin, että ne elävät näin vain yhden kauden ajan. Kun ruoka alkaa vähenemään pesän asukkaat hajaatuvat eri teille ja perustavat aikanaan omat pesänsä.

Mielenkiintoinen piirre on D. ergandroksen poikasmäärä. Yksin elävä hämähäkkinaaras voi tuottaa vuodessä jopa 10 munupussia, joissa jokaisessa on parhaillaan 1000 poikasta. Naaras jättää poikaset heti oman onnensa nojaan. D. ergandrosnaaras tuottaa kerralla vain 40-50 poikasta, mutta se suojelee ja ruokkii niitä. Se panostaa siis enemmän laatuun kuin määrään. Kun poikaset pääsevät hyvän elämän alkuun äitinsä hoivissa, on todennäköisempää, että ne selviytyvät paremmin, jolloin suurta poikasmäärää ei tarvita. Äitispidu tekee lastensa eteen myös ultimaalisen uhrauksen: kun ruoka vähenee, se antaa lastensa syödä itsensä.

Joskus pesässä elää myös perheeseen kuulumaton jäsen, joka hyväksytään joukkoon saalistuskaveriksi. Tämä näennäinen solidaarisuus on kuitenkin hämäystä, sillä jos ruoka vähenee yllättäen, tulevat vieraat syödyksi mielummin kuin perheen omat jäsenet.

Meksikossa on hämähäkkilaji, joka harrastaa kerrostaloasumista. Tuhannet pienet hämähäkit perustavat yhteisön, jossa kuitenkin jokaisella on oma pieni seittipallonsa. Pallo on kiinnittyneenä yhteisiin tukilankoihin ja yhteensä koko rakennelma voi olla hyvin suuri. Yllättävää on, että jokainen niistä saa suunnilleen keskimääärin saman verran saalista, vaikka usein voi käydä, että saaliseläin kimmahtaa seitistä naapurin verkkoon.

Hyvinä aikoina nämä seittirakennelmat voivat kasvaa ja laajentua. Huonoina aikoina ne saattavat vastaavasti hajota pienemmiksi ryhmiksi, kun ruoka ei riitä suuren yhteiskunnan tarpeisiin.

Tarantula kommuunit

Yleensä tarantulakysymysten TOP 5 listalle kuuluu ”voiko niitä pitää samassa terraariossa”. Vastaus on ”ei voi” ja on sikäli totta, että jos erehtyy laittamaan summan mutikassa kaksi tarantulaa terraarioon, tulee toinen hyvin suurella todennäköisyydellä syödyksi. Luonnossa tarantulat ovat lähes poikkeuksetta monien muiden spidujen tavoin yksineläjiä ja tapaavat toisensa vain lisääntymismielessä.

Sitten on se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Kiinnostuin itse tarantulakommuunista, koska se kuulosti terminä niin absurdin toivottomalta. Kuitenkin jotkin harrastajat ovat laittaneet pystyyn kommuuneita vaihtelevalla menestyksellä. Lajeina on käytetty mm. Holothele inceitä, Avicularioita ja Poecilotherioita (erityisesti regalista). Näistä lajeistä ainoastaan ”holottia” tavataan luonnossakin lajikumppanien seurasta ja menestyksekkäin kommuuni on perustettu juuri tämän lajin kanssa.

Kanadalainen tarantulaharrastaja aloitti Holothele incei -kommuuninsa yhdellä munapussilla. Hän sisusti vanhan akvaarion mahdollisimman luonnonmukaisesti ja laittoi munapussin sinne, josta myöhemmin kuoriutui liuta poikasia, noin 70 kappaletta. H. inceit ovat nopeakasvuisia ja koiraat saavuttavat hyvissä olosuhteissa aikuisuuden vuodessa, joten harrastajan ei kauan tarvinnut odotella ennen kuin hänen spidunsa alkoivat tuottaa itse uutta sukupolvea.

Tarantulista tehtiin mielenkiintoisia havaintoja, kuten että poikaset viettivät jonkin aikaa emonsa pesässä ja tämä ruokki niitä sinne. Ruokinta tapahtui niin, että terraan kipattiin reilulla kädellä kerrallaan noin 100 erikokoista sirkkaa. Pienet inceit pystyivät yllättävänkin hyvin puolustamaan itseään sirkkoja vastaan.

Terraariossa tila on kuitenkin aina rajallista. Kun nuoret hämähäkit eivät enää mahtuneet tekemään omaa pesäänsä vaan jäivät pyörimään toisten jalkoihin, saattoivat ne joutua lounaslistalle. Näin ollen spidujen lukumäärälle löytyi luonnollinen yläraja.

Kommuuniviritelmiä on yritetty laittaa pystyyn yhdellä jos toisellakin lajilla. Muutamissa tapauksissa alku on lähtenyt käyntiin hyvin, mutta päättynyt surkeasti, kun jollain kommuunin jäsenellä on ”napsahtanut päässä” ja sen asuintoverit ovat päätyneet evääksi. Muun muuassa Poecilotheria regalis-kommuuneissä näin käy valitettavan usein.

Kommuunissa on ongelmana on myös eläinten sisäsiittoisuus, jos vapaaseen lisääntymiseen asti pääsee. Jokainen sukupolvi on enemmän ja enemmän geeneiltään homogeenista. Siksi kommuunissa kasvaneita poikasia ei saa joutua lemmikkimarkkinoille. Tämä taas tarkoittaa sitä, että jos kommuunista haluaa joskus luopua, on se myytävä sellaisenaan tai eläimet on lopetettava. Tietenkin kommuunia voi yrittää rajoittaa erottamalla koiraat ja naaraat ja käyttämällä vain toisia- Eria asia on kuinka hyvin tämän pystyy tekemään.

Kommuuni on omalla tavallaan varsin mielenkiintoinen, koska se voi onnistuessaan tuoda aivan uutta informaatiota tarantulien käyttäytymisestä. Kuitenkaan siihen ei pidä ryhtyä harkitsemattomasta, koska kyseessä ovat hienot, elävät eläimet, joita ei ole tarkoitettu leluiksi.